tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kuulumisia!

Viime päivityksestä on taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, joten tässä teille nyt uusimmat kuulumisemme, kuluneen kuukauden ajalta.

Olen jo pitkään miettinyt, pohtinut ja pähkäilyt tulevaa syksyä, sillä tuolloin on luvassa isoja muutoksia elämäämme. Kuopus täyttää syksyllä kolme vuotta, jolloin minun on siis taas aika palata täysipainoiseen työelämään, lähes kahdeksan vietetyn kotiäitivuoden jälkeen.

Toisaalta se tuntuu hyvältä. Jopa todella hyvältä, sillä vaikka nautinkin kotiäitiydestä, tunnen aina toisinaan myös kaipuuta työelämään. Koen tarvetta olla äiti, vaimo ja ystävä, mutta haluan olla myös työntekijä. Haluan ansaita rahaa ja maksaa veroja. Haluan olla yhteiskunnalle hyödyksi ja osallistua sen pyörittämiseen myös muulla tavoin, kuin lasteni kautta. Tein aiemmin keikkatöitä, mutta nuorimman neidin vammautumisen myötä jätin työnteon aivan kokonaan ja keskityin vain tytön kuntouttamiseen, sekä siihen, että jaksaisin myös itse. Tyttö on nyt kuitenkin suureksi iloksi ja onneksemme taas terve, enkä siis enää joudu miettimään omien voimavarojenikaan riittämistä, joten tilanne on palanut siltä osin ennalleen.

Toisaalta paluu työelämään tuntuu pahalta. En sano, että todella pahalta, mutta aika pahalta kuitenkin. Haluaisin ehkä ennemmin jatkaa vielä kotiäitiyttä, sillä lapsemme ovat kuitenkin vielä niin kovin pieniä. En haluaisi laittaa perheemme 3-vuotiasta vielä päivähoitoon, sillä vaikka arvostankin suomen melko laadukasta päivähoitoa hyvin korkealle, pitkät hoitopäivät ovat lapselle kuitenkin melko raskaita. Vuorotyö mahdollistaisi kyllä toisinaan lyhyemmät hoitopäivän perheen pienimmälle, mutta eskarilainen joutuisi kuitenkin menemään päiväkotiin eskarin vuoksi jo heti aamusta ja olemaan siellä koko pitkän päivän.

Mietin, millaiseksi arkemme syksyllä muuttuu. Minä lähden aamusta töihin, kun mies jää lasten kanssa vielä hetkeksi kotiin. Kotvasen kuluttua hän vie koululaisen kouluun ja eskarilaisen eskariin, jonka jälkeen hän palaaja kuopuksen kanssa takaisin kotiin. Muutaman tunnin kuluttua onkin jo aika viedä kuopus hoitoon, jonka jälkeen mies palaa vielä kerran hetkeksi kotiin, ennen töihin lähtöä. Mikäli kuopuksen voisi viedä hoitoon hieman myöhempään ajankohtaan, mies voisi lähteä hoitopaikasta suoraan töihin. Mutta aikataulullisista syistä (pojan päikkärit ja päiväkodin nukkuma-aika) se ei onnistu.
Seuraavaksi onkin sitten jo aika "purkaa paketti" toiseen suuntaan, sillä parin tunnin päästä työpäiväni päättyy. Tällöin suuntaan ensin päiväkotiin, josta noudan sekä kuopuksen, että eskarilaisen. Seuraavaksi ajan iltapäiväkerholle, josta nappaan ekaluokkalaisen mukaani, jonka jälkeen suuntaamme kiireesti kotiin syömään, sillä illalla on vielä luvassa kahden lapsen treenit, jolloin ilta meneekin lähinnä autossa istuen ja kun pääsemme päivän päätteeksi vihdoinkin kotiin, onkin jo aika mennä nukkumaan.

En tiedä, miltä tuo kuvio teistä kuulostaa, mutta omasta mielestäni se kuulostaa kyllä varsin kiireiseltä ja jokseenkin sekavalta. Lapsia viedään, haetaan, kuskataan ja kuljetetaan sinne, tänne ja tuonne. Ei lapsilla tokikaan nyt sentään joka ilta treenejä ole, mutta arkitreenien lisäksi harrastuksia on myös sekä lauantaina, että sunnuntaina, joka tarkoittaa käytännössä sitä, ettei meillä ole yhtään vapaapäivää, jolloin voisimme "vain olla".
Tilanne on toki tältä osin ns. oma valinta, mutta valitsimme viikonloppupainoisen harrastamisen juuri siitä syystä, että arki-illat pysyisivät mahdollisimman rauhallisina. Ja niin ne ovat pysyneetkin. Mutta mikäli palaan takaisin täysipainoiseen työelämään, tilanne tietyllä tapaa vähän muuttuu. Tai aika paljonkin. Koska kiire. Aina. Tai siltä se siis ainakin nyt tuntuu.

Mietin, mitä elämältäni haluan. Mitä haluan itselleni ja mitä haluan lapsille. Niinpä sitten istuuduimme mieheni kanssa pöydän ääreen ja keskustelimme eri vaihtoehdoista. En halua lapsille kiireistä arkea, jos se ei ole ihan pakko. Myös mieheni oli samalla linjalla kanssani, sillä hänkin toivoi, että lapsille voitaisiin järjestää mahdollisimman "rauhallinen lapsuus", johon ei kuulu jatkuva kiire ja pitkät hoitopäivät.

Pitkän pohdinnan (mutta loppupeleissä melko lyhyen keskustelun) tuloksena meillä oli valmis päätös. Päätös siitä, etten palaa vielä täysipäiväiseen työelämään, vaan jatkan edelleen kotiäitinä. Tosin ajatuksena oli se, että jatkossa kävisin taas tekemässä säännöllisen epäsäännöllisesti keikkaa, sillä syksystä lähtien tarvitsen uuden tulonlähteen (kh-tuen tilalle). Tällöin saan oikeastaan kaiken sen, minkä haluan. Lasten arki pysyy kiireettömänä, sillä se ei sisällä päivähoitopäiviä, eikä ilta- tai aamupäiväkerhoja. Eikä omakaan arkeni siitä juurikaan vilkastu jos (ja kun) pidän työtuntini maltillisina. Taloudellisestihan tämä ei ehkä ole se kaikkein kannattavin vaihtoehto, mutta kaikkea ei aina voi mitata rahassa. Tai toki voi, mutta en halua.

Muutaman päivän kuluttua kävin neuvotteluja entisen pomoni kanssa, jonka pohjalta sovimme tulevista projekteista, jotka otan hoitaakseni. Päätin lisäksi aloittaa työt myös freelancerina toimien ja lopputulos onkin nyt tällä erää se, että teen töitä peräti viidelle eri työnantajalle. Työni on osittain etätyötä ja lähityönkin osalta pystyn määrittelemään työaikani hyvin pitkälti sellaiseksi, että se sopii muuhun elämääni. Voi siis tehdä töitä joko aamulla, illalla tai viikonloppuna, miten se nyt kalenteriini milloinkin sattuu sopimaan.
Koska työtilanne näytti varsin hyvältä, vedin lasten päivähoitohakemukset pois jonosta. Se toimi tietyllä tapaa aivan lopullisena sinettinä sille, että tarkoitukseni ei ole palata vielä päätoimiseen työelämään, vaan hoitaa lapset myös jatkossa kotona. Sen jälkeen kuljin hymy korvissa koko loppupäivän. Ja taitaa se hymy olla siellä korvissa edelleenkin :D 

Kirppistelyni ovat olleet viime aikoina hyvin minimissä. Osittain se johtuu uusista työkuvioistani, mutta on sille eräs toinenkin syy, miksi vapaa-aikani on ollut nyt vähän rajallista. Olemme nimittäin saaneet pitkään ja hartaasti odotettua perheenlisäystä! Meillä on nykyään pieni, aivan älyttömän ihana ja supersuloinen poni <3 <3 <3 En ehkä kestä!! :D :D <3

Aivan iki-omamme se pieni ja suloinen poni ei tosin ole, sillä kyse on vuokraponista. Mutta lasten mielestä tilanne on kuitenkin toinen. Heidän mukaansa poni on TIETENKIN meidän ihka oma, sillä me hoidemme, harjaamme ja ruokimme sen. Ja me myös ratsastamme sillä ja siivoamme sen tarhan. Eli miten niin tuo poni ei ole muka meidän ihan oma ponimme??! Ei auta äidin selitykset, ei :D

Vaikka olenkin nyt melkoisessa ponihuuman pyörteessä, sain silti aikaiseksi varata itselleni kirppisloosin, jotta saan roudattua taas ylimääräistä kamaa ovesta ulos. Ja jos samalla teen taas löydön jos toisenkin, jotta voin tuoda jotain myös takaisinpäin, niin aina parempi. Eli pitkän tauon jälkeen luvassa on taas (aivan lähiaikoina!!) kirppispostauksia, joita teistä aika moni taitaa jo vähän odotellakin :D

4 kommenttia:

  1. Poni! Ei oo totta, ihanaa. Vaadin kuvaa ponista! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poni voi kyllä tulla piipahtamaan joku kerta bloginkin puolella :)

      Poista
  2. Kuin luin otsikkosi mieleeni heräsi heti mitä tytöllesi kuuluu? Aivan ihanaa, että hän on nyt terve! Varmasti tuo kokemus säikäytti, mutta onneksi kaikki on nyt hyvin.

    Mukava kuulla, että keksitte teille sopivan ratkaisun ja saat olla vielä osittain kotiäitinä :)

    Osaan kuvitella tuon ilon ja riemun kun teillä on poni. Mukavia hetkiä poni eläimen parissa!

    VastaaPoista